Mopin ajatelmia

Äiskä ei sitte antanu minun tehä Kajaanin missikisapäivitystä, kun vissiin epäili, että tulee painokelvotonta tekstiä. Ja yritinpä latailla tähän kuviakin mutta ei onnista, joten kokeillaan paremmalla onnella myöhemmin. Siis mullahan on ihan varmasti oikeus sanoa mielipiteeni siitä missitouhusta, tuskinpa siitä kukaan loukkaantuu. Niin siis minä en tajua, miksi äiskällä pitää tuo Manta raasu niihin pippaloihin raahata. Tosin Manta vois pärjätä tosi hyvin sellasissa miss perskarva-kisoissa. Kerran kävin itekki  mätsoussa ja kiipesin niinku orava äiskän olkapäälle kun tuomari tuli metrin päähän. Minuahan ei vieraat hipelöi, se on varma. Äiskä on onneksi joskus aika ymmärtäväinen , se on sanonu, että koskapa minä oon aika  herkkis enkä tykkää vieraista, niin mikään pakko meiän ei oo misseillä. Sitäpaitsi, minähän oon mies, vaikkakin palliton sellainen, eikä miesten tarvi misseillä, se on tyttöjen touhua.

Se oli muuten se minun kastrointi tuolle iskälle aika kova paikka. Äiskä yritti kyllä sille kovasti selvittää, ettei kukaan koske sen vehkeisiin, mutta ei se ehkä tajunnu sitä. Sitte kun minä sain sellasen hormoonipiikin ja muutuin taas iloiseksi, iskäkin alkoi vähitellen suostua. Koskapa ne minun kilkuttimet oli iskälle niin tärkeät, äiskä kilttinä tyttönä kiikutti ne palleroiset iskälle tuliaisiksi sieltä eläinlääkäriltä minigrip-pussissa. Iskä on aika kiittämätön joskus, se ei arvostanu ollenkaan niitä tuliaisia. Sitä tais vähän ällöttää, miehet kun on vähä herkkiä noille jutuille. Äiskä käski sen kuivattaa ne ja laittaa subarun taustapeiliin roikkumaan, eipä iskä lämmenny ajatukselle. Äiskän mielestä ne näytti niin herkkusieniltä, että ne olis voinu vaikka pekoniin käärästä ja syöttää jollekki rapeiksi grillattuina. No joo, minäki myönnän, että joskus äiskän huumorintaju voi mennä vähän yli.

Mutta tuosta misseilystä vielä, meillä melkeen pitäis Mantan kans ilmottaa tuo äiskä kostoksi joihinki missimittelöihin. Minä en vaan ihan varmaksi tiiä, mihin ryhmään se kuuluu. Minä kuulun seurakoiriin, se tarkottaa sitä että minulle täytyy ihmisten pitää seuraa. Manta kuuluu lammas- ja karjukoiriin, ne on jalostettu lampaasta eikä niille saa karjua. Voisi se karju viitata ehkä sikaanki, mutta Mantalla on niin tuuhea häntä, että ei siinä varmaan sikaa oo. Äiskä ei voi kuulua ainakaan vinttikoiriin, koska se ei asu vintillä ja muutenki se pelkää korkeita paikkoja. Ei se kyllä mäyräkoirakaan oo, koska sillä on ihan lyhyt selkä. Se vois ehkä olla 5 ryhmän tapaus, siellä on ne alkukantaiset tyypit ja äiskä on vähän vanhan aikainen, sen mielestä vanha kunnon maalaisjärki on unohettu monessa asiassa, niin koirien kuin lastenkin kasvatuksessa. Iskä kuuluu ajaviin koiriin, se kun tykkää ajaa ralliautolla kilpaa.
Mitähän ne tuomarit tuosta äiskästä sanois... Hammasta tulis ihan varmasti jos joku vieras tulisi hiplailemaan! Liikkeethän sillä ei oo mistään kotosin eikä koko ropassa oo mitään kulmauksia yhtään missään, tasapaksu pötikkä. Rintakehä on huonosti kehittyny mutta ikäisekseen se on ihan hyvin säilyny, siitä plussaa. Karvan laatu ihan onneton, ne muutamat haivenet mitä päässä kasvaa on kuivahkoa hamppua, olis ehkä aiheellista ottaa lusikallinen lohiöljyä päivittäin. Karvattomilla alueilla iho on kuivahko, hilseilevä, paikoitellen rupinen, kaulurin käyttö olis suositeltavaa ettei ihottumaläiskät pahenisi. Missään nimessä sitä ei kyllä suositeltaisi jalostukseen, paukkuarkakin on kun pelkää ukkosta kuollakseen.

Se raukka muuten yrittää esittää meille koirille, ettei se pelkää ukkosta. Mutta kyllähän me se nähdään, heti jos alkaa jyrisemän se laittaa sälekaihtimet kiinni, tulpat korviin ja huutelee että "mentäiskö koirat peiton alle päikkäreille!!??" Siis vähänkö läpinäkyvää, eihän me tyhmiä olla.  Jos alkaa kovempi ryske, kuuluu että "koiraaaat, mentäskö iskän luo kaupalle!!??" Aika monet ukonilmat oon istunu paikallisessa Rautanetissä.

Mutta jätetäänpä näyttelytouhut siihen ja mennään mukavampiin asioihin, eli agilityyn. Tänään oltiin Kajaanissa reeneissä ja kylläpä meillä oli kivaa. Radalla oli keinu, se oli vähän pelottava, mutta minä menin NIIIIIIN täysiä muut esteet että äiskällä vieläki perslihakset huutaa hallelujaa! Mantan vauhdista ei taas kannata sanoa mitään, sehän menee ku ferrari ilman ohjaustehostinta, silmät seisoo päässä ja kuola roiskuu suupielistä, ihan se on hullu, minun mielestä. Äiskästä se ei oo hullu. Manta on reenaillu äiskän kans hyppyjä ja tänään rimat oli 40cm:ssä eikä se enää luikkinu ali niinku viimeksi. Ohjaaminenki tais olla äiskällä vähän helpompaa nyt kun esteiden hyppäämiseen meni Mantalla hitusen enemmän aikaa. Mutta ollaan me kyllä aika taitavoita eläimiä, niin äiskä sano. Eiliset tokoilut meillä meni kans nappiin, ääntelin vähän kaukkareissa mutta muuten olin reipas. Seuraaminen on minusta maailman tylsin juttu nykyään, minä kyllä seuraan mutta metrin verran äiskän takana. Nytpä äiskä on ottanu uuden tekniikan käyttöön, me ekaks leikitään, sitte se tempasee taskusta KOKONAISEN gluteenittoman broilerinakin ja kun minä seuraan ihan pikku pätkänkään hyvin saan purasta palasen. Toimii kotona, kisoissa ehkä ei, mutta pääasia että meillä on reeneissä kivaa.
Mantan seuraamiseen äiskä on tällä hetkellä ihan mielettömän tyytyväinen, kontakti ja paikka ovat hyviä ja perussennot suoria. Ja vähitellen hävitellään palkan määrää, hiljaa hyvä tulee sanoo äiskä ja äiskää täytyy totella. Manta tottelee iskääki, minä en aina.

Se tuo hulivilihunsvotti sitte täytti viime torstaina 1v. ja äiskää melkeen itketti siirtyä penturuuasta aikuisten evääseen. On se kyllä onneton herkkis, mutta se nyt tihrustaa itkua sillonkin kun Ridge ja Brooke menevät viidennen kerran naimisiin. No joo, ei se kyllä kaunareita kato, mutta tämä nyt oli vaan vertauskuva. Aika hurjaa miten aika menee äkkiä, minä niin muistan kun Susannalta tuli sillon yöllä viesti että eka puna-valkoinen narttupentunen on syntyny. Siinäpä meillä se loppuyö meni, "työhuoneen" sohvalla puhelin kourassa. Äiskällä oli seuraavana päivänä mielenterveys- ja päihdetyön koulutus ja se olis kyllä ihan oikeesti ollu sillon ite jonku psykiatrin tarpeessa, edes tupla-annos opamoxia ja pari rispendalia ei olis rauhottanu sitä yhtään, sen verran levottomasti se oli pulpetissa pyörähelly. Mutta eipä olis sillon voitu kuvitellakkaan, minkalainen rakkauspakkaus meitä Rovaniemellä oottaa. Kyllähän se äiskää vähän hirvittiki, kun ei ikinä oo tuon rotuista koiraa ollut, mutta eipä sillä oo kuulema tarvinnut rotuvalintaa katua. Sai enemmän kuin toivoi ja vielä kauniissa paketissa. Ja kyllä tuo Manta on minustaki kiva, sitä on niin mukava kiusata kun se tottelee kun minä irvistelen.

Ajan kulumisesta puheenollen, äiskä just tuossa hoksasi, että tasan 4v. sitten se uiskenteli Haitilla eikä se olis voinu kuvitellakkaan millaista elämä on tammikuussa 2012. Riepu-cottoni oli kuollut syyskuussa ja äiskä oli aika romuna. Ei se iso ihminen oo vieläkään mutta silloin se oli vielä pienempi, se ei voinu ees syödä kun sitä vaan oksetti ja sillä oli niin kamalan paha olo. Äiskä pelkää lentämistä melkeen enemmän kuin hammaslääkäriä, mutta silloin sille oli ihan sama tippuuko kone vai ei ja niin ne sitte lähtivät Iskän kans reissuun tuttava pariskunnan kanssa. Ekana ne olivat Miamissa muutaman päivän ja lähtivät sitten viikoksi risteilemään Karibialle. Äiskä sano, että se reissu oli niinku unta, semmosta ei koe kuin kerran elämässään ja siellä äiskä sitte hoksasi, että elämä jatkuu ja se voi olla myös mukavaa, hauskaa ja ihanaa. Sen reissun jälkeen alkoi sitten minun etsintä ja huhtikuussa minä tänne muutin. Vieläki äiskä silloin tällöin itkeä tirauttaa, kun sillä on niin kamala ikävä sitä Riepua, mutta onneksi me ollaan lohduttamassa. Se kyllä päätti silloin, että meille ei tuu enää ikinä koiria ja jos tulee, niin se on VAIN koira, koskaan ikinä se ei enää halunnut kiintyä mihinkään eläimeen niin paljon. Mutta varmaan tämän saman on sanonut moni muukin lemmikkinsä menettänyt, tietäen että joskus jossain vaiheessa sydämeen tassuttelee uusi perheen jäsen, parhaassa tapauksessa kaksi jotka ovat ihan yhtä rakkaita kuin se, jonka haudalle aina porukalla viedään kynttilä. Ja tähän loppuun passaaki hyvin yksi äiskän lemppari koira-ajatelmista:

 "Lemmikin hankkiminen on sitoutumista vuosien huolenpitoon ja toveruuteen - tietäen eron olevan vääjäämättä edessä. Ja niin me opimme elämään täyttä elämää, nauttimaan joka hetkestä."
               (P. Brown)

Tämän kun ihmiset muistasivat, varsinkin silloin kun valittavat "turhasta" ja ovat ilkeitä toisilleen. Mutta jottei nyt menis ihan kokonaan itkuksi (äiskä itkee jo!), allekirjoitamme myös seuraavan:

               "Mitä enemmän tapaan ihmisiä, sitä enemän rakastan koiraani."