Luustokuvauspäivä

Tänään oli aika jännittävä päivä, Mantan luustokuvaukset. Eniten jännitin rauhottamista, minusta on vaan niin hirvittävä kattoa kun koira on niin raatona. Ja ennenkaikkea se tunne kun koira alkaa mennä veltoksi ja sydän sykkyrällä tuijotat että hengittääkö se enää. Luulisi että tuohon olisi jo tottunut mutta eipä näköjään oo. Ja vaikka kyseessä on eläinlääkäri, joka on vuosien saatossa hoitanut kaikki meidän koiruudet (ja hevosen) parhaalla mahdollisella tavalla ja johon luottaa ihan täysillä, rauhoittaminen pelottaa silti.
Toki jännitin sitäki mitä sieltä sisältä löytyy, välillä kun tuntuu noita Mantan kuperkeikkoja katellessa että se kuuluu selkärangattomiin raadon syöjiin. Toisaalta se ranka olis kyllä voinu olla vaikka rusetilla, sekään ei ois yllättäny. Selän lisäksi kuvattiin olat, lonkat ja kyynärät sekä katottiin polvet, kaikki näyttäis olevan mallillaan. Oli se kyllä semmonen helpotus, mulla taisi jalatki täristä kun pääsin kuvia tutkailemaan ja kuuntelemaan tuloksia. Kyynärten ja lonkkien kohalla ei vielä voi ihan täysillä hehkuttaa, virallista tuomiota ootellaan kennelliitosta, mutta ei niissäkään mitään poikkeavaa näkynyt. Eli näillänäkymin voidaan jatkaa harrastustoimintaa entiseen malliin, agility ja toko tärkeimpinä ja haku ja jälki "kuhan tässä nyt humputellaan"-periaatteella.
Eläinlääkäriltä lähtiessä Manta päätti kiittää tutkimuksista ihan omalla tavallaan jättämällä hieman tuoksahtavan läjän lattialle. Se annettakoon anteeksi, sen verran tokkurassa koiruus siinä vaiheessa vielä oli. Eikä meillä kyllä oo vuoteen ollut näin rauhallista iltaa kotona... Sai itkeä kadonneen jäljillä-ohjelman aikanaki ihan rauhassa, kukaan ei tullut nuoleksimaan kyyneleitä!

Perjantain ja lauantain välisenä yönä unet jäi vähäiseksi kun Manta alkoi kakomaan. Se ei oikeastaan ollut yskää, vaan semmosta kakomista niinku olis ollu karva tms. kurkussa. Ja niitä meillä muuten nykyään riittää, meillä ei oo ikinä ollu koiraa jolla olis karvanlähtöaika ja täytyy myöntää että oon aika ihmeissäni...onkohan se parin viikon päästä ihan kokonaan kalju??? No kuiteskin, siinä yön pimeinä tunteina tein netin avustuksella jos jonkin näköistä diagnoosia, vahvimpana kennelyskä. Aamulla käytiin pieni kakkalenkki, Manta oli ihan ok, söi aamuruuan ja kakominen loppui. Kuumettakaan ei ollut, eikä silmä/sierainvuotoa tms, virtaa olis riittäny vaikka mihin. Sunnuntai otettiin kans aika iisisti, ei irti riehumista tms ja kerran kuulin sen kakistelevan kurkkuaan. Ja virtaa alkoi olla jo melkosesti, kun ei touhuttu mitään sen kummempia sairauden pelossa. Tänä aamuna sitten selvisi että yksi tuttu koira köhii, diagnoosina mahd. kennelyskä. Mietinkin että voidaanko Manta tänään rauhottaa JOS silläkin on se, mutta el. lääkäri oli sitä mieltä ettei sen noin äkkiä, yhessä yössä pitäis ohi mennä, Manta on kuiteski koko viikonlopun ollu ihan normaali, ei yhtään röhäinen tai limainen. Me nyt kuiteski jätetään ens sunnuntain agireenit väliin ja elellään muutenki hissukseen jonkin aikaa, ihan kaiken varalta.

Sunnuntaina otettiin hakureenit tuossa rautanetin pihalla, tosin Manta ei sairauden pelossa päässyt osalliseksi tästä ilosta. Ja voi hitsi miten se tuo Moppi nauttiikaan tuosta hommasta!!! Ja kun se on siinä niin pirun näppärä, keskittyy ja tekee niin tarkkaa työtä. Pitäis ottaa videokamera joskus reeneihin, tosin siinä on se riski että jos rajamiehet näkee sen videon, ne tappelee sen jälkeen verissäpäin siitä, kuka saa vuokrata Moppia työkäyttöön. Varoitus siis vaan teille jotka meinaatte loikkailla rajan yli ilman lupaa, Moppi the rajakoira on asemissa!

Tässäpä sitten vähän kuvatuksia viimeviikkoiselta lenkiltä jäällä Katin ja hiskien kans, osan kuvista (nuo parhaimmat...) on ottanut Kati ja nuo hakureenikuvat ovat peräisin Kaijan kamerasta.

Hyvähän se on harjotella, vanhuuden varalta...

Ehkä maailman kaunein haskihiskiäinen Dimmu

Pieni eläin suuressa metsässä, huom. taustalla näkyvä isopahasusi

oksasilppuri

Tämä kuva kertoo sen, miksei Mopista saa kuvia... aina täytyy olla ihan äiskän lähellä!

Minä niin tykkään tuosta sen katseesta!

Sen nyt kaikki ymmärtää että lehmät lentää...

...mutta doggaajilla lentää koiratki. Venuksen tyylinäyte.

Isokin koira tarvii välillä vähän rakkautta

Moppi sai vainun...

...viholaisesta...

Ja sitte vielä pari sanaa siitä viikon takaisesta päivityksestä. On se kyllä niin terapeuttista tämä kirjottaminen, helpotti kummasti kun sai lopultakin purkaa vähän tuntojaan. Nuorempana kirjotin aina päiväkirjaan ja onneksi oon säilyttäny niistä joitaki, harmi vaan kun en kaikkia. Itkua tiristäen pitää nyt lukea niitä: sivu on piirrelty täyteen sydämiä ja keskellä lukee että "siis se on niin ihana!!!!" Niin kuka?????
Kirjotinhan minä kirjojaki. Niissä aina köyhä tyttörukka pelasti teurastamolta hevosen, sitte se sai lottovoiton tai pääsi tallille töihin ja tämä kymmenkunta raavasta miestä syöny hevonen oppi luottamaan siihen tyttöön ja ne voittivat yhdessä kaiken mahollisen. Se kai se oli sitte se unelma siihen aikaan!

Mutta joka tapauksessa kyllä niitä syntyjä syviä on ihan hyvä joskus mietiskellä, ihan omanki mielenterveyden ja jaksamisen vuoksi. Joskus pitää vaan sattua jotaki ennenkuin niitä asioita tajuaa alkaa pohtimaan vähän tarkemmin.
Ja siitäpä tuliki mieleen että mullapa onkin maailman reippain ja rohkein ja hyvähermoisin pikkuveli, oon aikasta ylpeä sinusta!

Kiitokset!

Mopin ja Mantan touhuiluja on nyt käyty lukemassa 4999 kertaa, kiitokset kaikille mielenkiinnosta! Tämä viimeisin päivitys on saanut ennätysmäärän lukijoita, siitäkin voisi päätellä että meidän kyläpahanen ei ole ainoa paikka missä kateus on saanut vallan ja se aika minkä voisi käyttää johonkin tärkeämpään menee toisten tekemisiä vatvoessa.

Ja mummohan tapasi sanoa myös että "se koira älähtää johon kalikka kalahtaa".

Joskus täytyy miettiä syntyjä syviä...

"Joskus teidän ihmisten olisi syytä miettiä tätä maailman menoa hieman syvällisemmin..."

Ajelin tänään koiruuksien kanssa Kajaanista kotia kohti ja kun niistä ei juttukaveriksi oikein ollut niin väkisinkin tulin pohtineeksi vähän syvällisempiä asioita. Lähipiirissä sattui yksi aika surullinen juttu, joka on ollut mielen päällä tässä pari päivää, kiitokset tämän päiväisten agireenien tapaus unohtui kokonaiseksi tunniksi. Terapeutteja ne ovat, nuo karvaiset kaverit!
No niin, siinä ajellessa sitten mietin, miten älyttömän arvaamatonta tämä elämä on, miten pienestä kaikki on kiinni. Teitpä niin tai näin ja elitpä miten "hyvin" tahansa, et koskaan voi tietää mitä tulee tapahtumaan, vaikka jo huomenna. Ja se tapahtuma, ihan meistä itestä riippumaton, voi murskata kaikki haaveet ja suunnitelmat mitä tulevaisuuden varalle on ajatellut. Miksi ihmeessä sitä ei opi elämään tätä päivää, olla onnellinen siitä mitä on eikä onneton siitä mitä ei ole. Ja kuinka paljon on kuitenkin asioita, mihin voi omalla käytöksellään ja toiminnallaan vaikuttaa, kohtalollehan ei kukaan voi mitään.

Siitäpä sitten ajatukset karkasi luontevasti tähän ihanaan koiraharrastukseen. Niin mukavaa kuin se onkin, liittyy siihen se varjopuoli, eli kateus, arvostelu, jonnin joutava juoruilu ja suoraan suomeksi sanottuna paskan jauhaminen. Ja jos se jäisikin siihen niin hyvä olisi, mutta kun tähän liittyy vielä se aivan käsittämätön valehtelu toisten tekemisistä ja sanomisista. Aika monta ihmissuhdetta on tullut tiensä päähän, kun jotkut ihmiset vaan osaavat tuon valehtelun taidon niin pirun hyvin. Viimesen kymmenen vuoden aikana oon seurannu aika monet hiekkalaatikkotappelut ja täytyy todeta, että 3 v. lapsi on aika paljon viisaampi kuin moni aikuinen. He eivät juoruile eivätkä puhu seläntakana, asia ratkaistaan just sillä samalla hetkellä siinä hiekkalaatikolla, lapiot, muotit ja sankot saattavat ehkä lennellä pitkin pihaa mutta  homma on sitte selevä, leikit ja ennenkaikkea ystävyys jatkuu.
Tässä välissä on muuten  pakko sanoa, että en nyt viittaa tällä tekstillä puolella sanallakaan näihin netissä käytäviin keskusteluihin cottonin turkin pesusta tai bortsujen ocd:stä,  niillä palstoilla on jokaisella kuitenkin mahdollisuus puolustaa itseään toisin kuin näissä minun tarkoittamissa tapauksissa.

Aika paljonhan tässä on kuullut reilun vuoden aikana tuolta kyliltä  mitä minun koirat ovat tehneet ja mitä minä olen tehnyt tai sanonut. Enkä vain minä, vaan myös monet muut jotka kuuluvat meidän ihanaan koiraporukkaan. Jos me oltaisiin yhtään heikompia ihmisiä, me oltaisiin varmaan lopetettu koko harrastustoiminta. Van piru vieköösä ku mehän reenataan entistä suuremmalla innolla, että saisivat lisää aihetta juttuihin! Paljohan sitä kuulee juttuja ja  ollaan tähän asti oltu asiasta ihan hipihiljaa tyyliin "antaahan niien puhhuo, jos niillä ei muuta iloa elämässä oo".  Tänään kuitenki ajattelin, että NYT  minä kirjotan ajatuksista ihan julkisesti, sen verran paljon tällä blogilla on lukijoita että jospa edes yksi tai kaksi niistä tuntisi pienen pienen piston jossain...

Vaikka tässä nyt ei olekkaan yöuniaan menettänyt tämän asian vuoksi niin paljonhan sitä on itekseen ja porukalla miettiny. Me kun ei kerta kaikkiaan käsitetä mistä ihmeestä ne nuo ihmiset keksii noita juttuja, varsinkaan kun ei olla missään tekemisissä keskenämme.  Semmosella mielikuvituksella olis ehkä kannattanu alkaa kirjailijaksi tai ministeriksi. Vois tienata aika hyvin. Kai ne sitte oottaa aina innolla meidän blogipäivityksiä, yhistelevät lauseita sieltä sun täältä, lisäävät pikkusen jotaki omia ajatuksia mukaan ja sitte se asia kerrotaan tuolla kaupan kassajonossa ihan pokkana kaikille halukkaille kuulijoille. Ja niitähän ihan varmasti riittää.
Minä kyllä ymmärrän ja hyväksyn sen jos meidän tekemisiä ja sanomisia arvostellaan, mutta sitten kun ne alkaa olla ihan täyttä valehtelua niin se menee yli. Myönnän että minä "lellin" noita koiria, ts. ne syö just sitä ruokaa mitä niiden terveys  ja hyvin vointi on vailla, mulla ei oo tapana huutaa niille, ne pääsee lenkille joka ikinen päivä vaikka olis kuinka töiden tms. vuoksi väsyny jne jne...lellimistä??? Jos se sitä jonkun mielestä on niin silleppä minä en sitte voi mitään.  Ihan kaikkeista törkein juoru, mikä tuolla kylällä liikkuu (siis mikä on meidän korviin kantautunu, paljon on varmaan vielä kuulematta...) on se että eräs koira, meidän koiraporukkaan kuuluva, hyökkäsi erään toisen koiran kimppuun eräässä yleisötapahtumassa. Ei siinä mittään jos näin olis käyny, mutta kun kumpikaan näistä koirista ei siellä tapahtumassa ollu. Niin että vaatii melekosta mielikuvitusta kehitellä tämmönen juttu... Ihan suoraan sanottuna katteeksi käypi, sen vuoksi kun yksi nuoruuden toiveammatteja oli kirjailija!

Me ollaan aina aateltu, että katteelliset ne on jotka jaksaa jauhaa tuotaa pas...kakkaa. Mutta minäpä tässä keksinkin tälle hommalle uuden nimen, kyse ei ookkaan kateudesta vaan koiraholismista.
Eli alkoholismihan  on sairaus, ihan oikeasti. Tyypillistä on, että alkoholistilla on huono itsetunto, ei ole tapaa purkaa tuntojaan "normaalilla" tavalla, hän kyttää toisten juomista, suurentelee sitä, juoruilee siitä jne  jne tietäen että itselläkin on ongelma, muttei hyväksy sitä/suostu tunnustamaan. "Koiraholismi" on ehkäpä vähän sama asia, itsetunto on niin pirun heikko että sitä nostattaakseen on ihan pakko arvostella ja aliarvioda muita. Ehkäpä niitä ongelmia, mitä muilla koirien kanssa väitetään olevan, on sitten kuitenkin sen oman koiran kanssa... Omasta ja koiran osaamisesta ollaan niin epävarmoja, että sen vuoksi on pakko valehdella asioita muiden tekemisistä. Voiskohan minusta tulla isona vaikkapa rohvessori ku hokasin näin mielettömän jutun! Tosin kun tarkemmin aatellaan niin ehkäpä siinä on kuitenkin kysymys loppujen lopuksi kateudesta. Ei sen vuoksi että meillä olis niin hyvät koirat vaan että meillä on niin hauskaa yhessä, on ehkä parasta että annan koirien kertoa se omalla kielellään:

"Meillä on aika mielettömän kivaa yhessä...

...tosin joskus täytyy vähän irvistellä...

...sanoa muutama painava sana...

...ja ehkäpä kulkea muutama askel eri suuntiin...

...mutta aina pitää osata pyytää anteeksi ja sopia riidat, sanoo äiskä ja äiskää pitää totella".

"Joskus voi joutua pulaan umpihangessa...

... mutta onneksi apujoukot kiiruhtaa aina paikalle, niin nopeasti kuin pääsee!"

"Joskus voi kaatua ihan kokonaan mutta ystävät auttaa aina...

...ystävät on tehty sitä varten".

"Ihan kaikki ei aina ymmärrä meidän huumorintajua...

...mutta mitäs pienistä...

...nyt suuuuuuuuudellaaaaaaaan...!"

"Me osataan tällanenki, tästä saa olla ihan luvan kans kateellinen...

...ja taas mennään...

...ja osataan me poseeratakki...TILTA!!! Tsemppaa vähä, meitä kuvataan!"

"Mehän ei yö/kauneusunia menetetä kaiken maaliman juorujen vuoksi vaan...

...pyllistetään niille!!!

Jos mulla joku "itoli" elämässäni on niin se on/oli meiän mummo. Se ruukasi aina sanoa, että "minkä taakseen jättää sen eestään löytää".  Toinen mummon sanonnoista oli "paha soapi aena palakkasa". Sitä ootellessa  reenataan koiria ja iloitaan tästä päivästä. Meiän mummo on/oli aina oikeassa!

Ihana kevät!

Voi kun nämä kelit jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi... Ei oo mitään mahtavampaa kuin painella noitten koiruuksien kans mehtään!

On me toki pikkusen välillä aina töitäki tehty, Mantan kans oli eilen toiseksi viimenen kerta toko-kurssilla ja aiheena oli estehyppy. Siinäpä ei kummosia ongelmia ollu, mikäs siinä hypätessä kun esteen toisella puolella oottelee herkku. Liikkeestä seisomisessa reenaillaan nyt välimatkaa, ei hassummalta vaikuta sekään. Seuraamisen yhteydessä sitä ei olla vielä otettu, varmistetaan nyt ensin että koiruus pysähtyy heti käskystä ja yksikään tassu ei liiku vaikka pommi räjähtäisi vieressä.
Paikallaolossa meidän ongelma on se, että se on niin pirun tylsä liike (niin siis mikä liike, kun siinä pitää olla paikollaan, kysyy Manta the energiapakkaus).  Manta  tahtoo vieläkin painua lonkalle ja laittaa pään maahan. Siitähän ei hirveitä pisteen menetyksiä kokeessa tule, mutta tuosta on niin lyhyt matka siihen, että kokeessa Manta makaa 1,5 minuutin kohalla selällään tassut kohti taivasta, joten kyllä me siihen pyritään harjottelussa, että paikallaolo olis vähän virkeämmän näköistä. Reenausta reenausta niin jospa se siitä!

Mopin kans on reenailtu paikalla oloa häiriössä, käytiin mm.kokeilemassa sitä "iskän" työpaikalla ja hienosti pysy. Muuten on vaan humputeltu kaikkia kivoja juttuja, että into pysyis päällä.

Sunnuntaina aksailtiin Kajaanissa ja hymy oli korvissa asti kun kotiin ajelin, huippuisat reenit oli taas kerran. Mopilla oli intoa ja sen kans on niin mielettömän mukavaa mennä, kun se ei turhia hulumuttele.
Mantan kans mulla on vielä niin hirveesti opittavaa, nuo kaksi ovat niin erilaisia koiruuksia. Mopin kans mulla pitää hyppiä, riehua, kannustaa, tsempata, hihkua, hurrata ja pomppia niin paljo kuin vaan jaksan, Mantan kans pitää yrittää olla mahollisimman rauhallinen eikä huitoa yhtään ylimääräistä. Pirun hankalaa mutta opettavaista. Mutta nyt sen kyllä huomasi, että minä ihan oikeesti voin ohjata sen koiran esteelle ihan ilman käsiä, pelkällä vartalolla ja piru vieköönsä kun se toimi!!! Ens reeneihin käsiraudat kartturille niin hienosti menee!

Sisarusrakkautta

"Siis tää on niiiiiiiin kivaa!!!!"

"Huusiko joku jotaki???"

Hylkeenpoikanen

Samainen hylje tupeerattuna

Tassuhuolto

Pikkusiskoille saa näyttää kieltä

Nekku 16v.

Mitä pienet eellä...

...sitä isot perässä.

Kuukka

Viivin ja Nean  hellä hetki

Tänään käytiin myös kyläilemässä Viki-ystäväni luona. Hänen Pappa-ruuna kuoli ähkyyn tuossa ennen joulua ja Shettis Viivi joutui elelemään hetken aikaa yksikseen. Nyt ystäväksi on saapunut Kuukka-heppa ja hyvin näytti yhteiselo sujuvan! Manta yllättäen pelkäsi hevosia, vaikka on nähnyt niitä niin monesti aiemminkin, kamala haukunta ja rähinä kun lähelle mentiin. Täytyy nyt käydä useammin hopusia kattomassa että kammotus menee ohi.

Ensi tiistaina Mantalla on sitten se silmätarkistus ja pikkusen kyllä jänskättää... Menee tämä aika kyllä niin hurjan äkkiä, muistan kun varasin sen ajan ja aattelin että siihen on vielä toooosi kauan aikaa. Ja kohtahan tässä pitäis alkaa mietiskelemään kesäloman ajankohtaa, tosin pitää ehkä kuitenki pitää tuo talviloma ensin!