Luustokuvauspäivä

Tänään oli aika jännittävä päivä, Mantan luustokuvaukset. Eniten jännitin rauhottamista, minusta on vaan niin hirvittävä kattoa kun koira on niin raatona. Ja ennenkaikkea se tunne kun koira alkaa mennä veltoksi ja sydän sykkyrällä tuijotat että hengittääkö se enää. Luulisi että tuohon olisi jo tottunut mutta eipä näköjään oo. Ja vaikka kyseessä on eläinlääkäri, joka on vuosien saatossa hoitanut kaikki meidän koiruudet (ja hevosen) parhaalla mahdollisella tavalla ja johon luottaa ihan täysillä, rauhoittaminen pelottaa silti.
Toki jännitin sitäki mitä sieltä sisältä löytyy, välillä kun tuntuu noita Mantan kuperkeikkoja katellessa että se kuuluu selkärangattomiin raadon syöjiin. Toisaalta se ranka olis kyllä voinu olla vaikka rusetilla, sekään ei ois yllättäny. Selän lisäksi kuvattiin olat, lonkat ja kyynärät sekä katottiin polvet, kaikki näyttäis olevan mallillaan. Oli se kyllä semmonen helpotus, mulla taisi jalatki täristä kun pääsin kuvia tutkailemaan ja kuuntelemaan tuloksia. Kyynärten ja lonkkien kohalla ei vielä voi ihan täysillä hehkuttaa, virallista tuomiota ootellaan kennelliitosta, mutta ei niissäkään mitään poikkeavaa näkynyt. Eli näillänäkymin voidaan jatkaa harrastustoimintaa entiseen malliin, agility ja toko tärkeimpinä ja haku ja jälki "kuhan tässä nyt humputellaan"-periaatteella.
Eläinlääkäriltä lähtiessä Manta päätti kiittää tutkimuksista ihan omalla tavallaan jättämällä hieman tuoksahtavan läjän lattialle. Se annettakoon anteeksi, sen verran tokkurassa koiruus siinä vaiheessa vielä oli. Eikä meillä kyllä oo vuoteen ollut näin rauhallista iltaa kotona... Sai itkeä kadonneen jäljillä-ohjelman aikanaki ihan rauhassa, kukaan ei tullut nuoleksimaan kyyneleitä!

Perjantain ja lauantain välisenä yönä unet jäi vähäiseksi kun Manta alkoi kakomaan. Se ei oikeastaan ollut yskää, vaan semmosta kakomista niinku olis ollu karva tms. kurkussa. Ja niitä meillä muuten nykyään riittää, meillä ei oo ikinä ollu koiraa jolla olis karvanlähtöaika ja täytyy myöntää että oon aika ihmeissäni...onkohan se parin viikon päästä ihan kokonaan kalju??? No kuiteskin, siinä yön pimeinä tunteina tein netin avustuksella jos jonkin näköistä diagnoosia, vahvimpana kennelyskä. Aamulla käytiin pieni kakkalenkki, Manta oli ihan ok, söi aamuruuan ja kakominen loppui. Kuumettakaan ei ollut, eikä silmä/sierainvuotoa tms, virtaa olis riittäny vaikka mihin. Sunnuntai otettiin kans aika iisisti, ei irti riehumista tms ja kerran kuulin sen kakistelevan kurkkuaan. Ja virtaa alkoi olla jo melkosesti, kun ei touhuttu mitään sen kummempia sairauden pelossa. Tänä aamuna sitten selvisi että yksi tuttu koira köhii, diagnoosina mahd. kennelyskä. Mietinkin että voidaanko Manta tänään rauhottaa JOS silläkin on se, mutta el. lääkäri oli sitä mieltä ettei sen noin äkkiä, yhessä yössä pitäis ohi mennä, Manta on kuiteski koko viikonlopun ollu ihan normaali, ei yhtään röhäinen tai limainen. Me nyt kuiteski jätetään ens sunnuntain agireenit väliin ja elellään muutenki hissukseen jonkin aikaa, ihan kaiken varalta.

Sunnuntaina otettiin hakureenit tuossa rautanetin pihalla, tosin Manta ei sairauden pelossa päässyt osalliseksi tästä ilosta. Ja voi hitsi miten se tuo Moppi nauttiikaan tuosta hommasta!!! Ja kun se on siinä niin pirun näppärä, keskittyy ja tekee niin tarkkaa työtä. Pitäis ottaa videokamera joskus reeneihin, tosin siinä on se riski että jos rajamiehet näkee sen videon, ne tappelee sen jälkeen verissäpäin siitä, kuka saa vuokrata Moppia työkäyttöön. Varoitus siis vaan teille jotka meinaatte loikkailla rajan yli ilman lupaa, Moppi the rajakoira on asemissa!

Tässäpä sitten vähän kuvatuksia viimeviikkoiselta lenkiltä jäällä Katin ja hiskien kans, osan kuvista (nuo parhaimmat...) on ottanut Kati ja nuo hakureenikuvat ovat peräisin Kaijan kamerasta.

Hyvähän se on harjotella, vanhuuden varalta...

Ehkä maailman kaunein haskihiskiäinen Dimmu

Pieni eläin suuressa metsässä, huom. taustalla näkyvä isopahasusi

oksasilppuri

Tämä kuva kertoo sen, miksei Mopista saa kuvia... aina täytyy olla ihan äiskän lähellä!

Minä niin tykkään tuosta sen katseesta!

Sen nyt kaikki ymmärtää että lehmät lentää...

...mutta doggaajilla lentää koiratki. Venuksen tyylinäyte.

Isokin koira tarvii välillä vähän rakkautta

Moppi sai vainun...

...viholaisesta...

Ja sitte vielä pari sanaa siitä viikon takaisesta päivityksestä. On se kyllä niin terapeuttista tämä kirjottaminen, helpotti kummasti kun sai lopultakin purkaa vähän tuntojaan. Nuorempana kirjotin aina päiväkirjaan ja onneksi oon säilyttäny niistä joitaki, harmi vaan kun en kaikkia. Itkua tiristäen pitää nyt lukea niitä: sivu on piirrelty täyteen sydämiä ja keskellä lukee että "siis se on niin ihana!!!!" Niin kuka?????
Kirjotinhan minä kirjojaki. Niissä aina köyhä tyttörukka pelasti teurastamolta hevosen, sitte se sai lottovoiton tai pääsi tallille töihin ja tämä kymmenkunta raavasta miestä syöny hevonen oppi luottamaan siihen tyttöön ja ne voittivat yhdessä kaiken mahollisen. Se kai se oli sitte se unelma siihen aikaan!

Mutta joka tapauksessa kyllä niitä syntyjä syviä on ihan hyvä joskus mietiskellä, ihan omanki mielenterveyden ja jaksamisen vuoksi. Joskus pitää vaan sattua jotaki ennenkuin niitä asioita tajuaa alkaa pohtimaan vähän tarkemmin.
Ja siitäpä tuliki mieleen että mullapa onkin maailman reippain ja rohkein ja hyvähermoisin pikkuveli, oon aikasta ylpeä sinusta!