Mopin ajatelmia osa 4

Minä kävin tänään tokokokeessa ja äiskää naurattaa vieläki. Sillä piti siellä paikan päällä pieni hetki miettiä että pitäiskö itkeä vai nauraa, mutta sitte se päätti nauraa koska se on parempi vaihtoehto mielenterveyden kannalta.

No siis minuahan pelotti ihan pirusti, taisin vähän muistella sitä edellistä kertaa kun hallin katolta tuli ne lumet ryminällä alas. Äiskä jo ajatteli että ei yritäkkään paikallaoloa, mutta sitte se kuitenki päätti kokeilla. Minä suostuin menemään vasta kolmannella käskyllä maahan ja tarvittiin käsiapukin, mutta sen jälkeen minä poika purin vaan hammasta ja kökötin sen 3 min ihan hipihiljaa paikallani. Nollillehan se tietysti meni, mutta voi luoja että oli se äiskä onnellinen, se lähti hakemaan onnistunutta paikallaoloa ja sen se sai, jos ei oteta huomioon sitä alkusählinkiä. Minun piti kattokaas tutkailla se ympäristö viholaisten varalta, eikä sitä voi tehä makuuasennossa. Siksi en heti totellu.

Kun sitte tuli meiän vuoro mennä kentälle olin jo aika ilonen mutta yhtäkkiä alkoi pelottamaan. Se saattoi ehkä johtua siitä, että pihalla olevat koirat pitivät niin kamalaa ääntä. En suostunut tulemaan ees sivulle, tuijotin vaan ovelle aika paniikissa ja sitte hokasin siellä sellasen megahyvän piilon, agilityputki!  Ette voi uskoakkaan, miten nopeesti sinne kirmasin. Äiskää naurattaa vieläkin se minun ilme kun kuikistin sieltä, yritin vaan vaivihkaa kysyä siltä että joko tää olis ohi...
No ohihan se oli, kun sieltä kentältä ei kuulemma saa poistua. Ja äiskä tunsi ittesä maailman huonoimmaksi koiranomistajaksi, kun aiheutti mulle niin kamalan tilanteen, mutta mistäs se olisi sen voinu tietää että muistan sen kamalan lumien jyrinän näin tarkkaan.

Meillä oli matkaseurana Tinka ja Manttu, jotka saivat alokkaasta hyvän kakkostuloksen, Tinka oli kentällä ihan innossaan ja niiden yhteistyö oli niin mukavaa kateltavaa. Kaija ja Tilta olivat mukana menossa myös, nappasivat taas luokkavoiton, kp:n ja tk1:n pisteillä 192. Ihan huippua niidenkin yhteistyö, siihen ei voi paljoa muuta sanoa.
Tiedoksi sitten vaan Kokkolalaisille koiraharrastajille, ootte aikasta mukavata sakkia! Ihania ihmisiä tavattiin ja myös tuomari Päivi Kivelä (muistaakseni) on ehkä minun suosikki-ihmisiä tästä lähtien. Miten voikin ihan vieras ihminen ymmärtää niin hyvin pientä herkkää prinsessaa!
Oli meillä kyllä taas niin huippukiva reissu, että tuskin maltan oottaa seuraavaa. Naurua ja höpötystä riitti, eikä tunnelmaa pilannu edes se, että äiskä meinasi tukehtua salaatin lehteen. Se taas johtui siitä, että se yhtäkkiä kesken syönnin muisti minun ilmeen siellä putkessa. Kaikesta ne nuo ihmiset saavatki ilon irti revittyä!

Taidan minä kuiteski olla aikamoinen haaste harrastuskoirana. Moni aina miettii, että haluaa HAASTEELLISEN harrastuskoiran ja sitte mietitään jotain malikkaa tms (niin siis ei millään pahalla malikkaa kohtaan, äiskä ihailee niitä ja niiden työntekoa suuresti). Ottakaapa varsin Cottoni, löytyy haastetta ja hankalia tilanteita. Pk-oikeuksiahan meillä ei vielä oo, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa vois ollakki. Jos teen kennelliittoon hakemuksen ja laitan siihen kuvan, missä irvistän pahasti yhelle Eino-sakemannille.
Niin, siis flegmaattisen koiran voi jotenkin onnistua kokeessa motivoimaan ja yli-innokkaan rauhottumaan, mutta jos on ihan kamalasti pelokas niin siinäpä ei voi oikeen tehä mitään muuta kuin poistua paikalta. Onneksi minä en oo kuitenkaan aina pelokas, vain silloin kun pelottaa. Ja kovin usein minua ei pelota, joskus vaan. Käytiin me sitte vielä siellä hallissa uudelleen maksan palojen kans, muttei ne oikeen maistunu. Halleihin me ei tosiaankaan enää pakkauduta, mutta ihan pirruuttamme kisaamista jatketaan, ulkosalla. Meistä kun kuiteski on tuon äiskän kans niin kivaa touhuta yhessä, paitsi halleissa. Ja minä lupaan, että jos me joskus se ykköstulos saadaan, niin takuuvarmasti meidän koirasakki saa silloin kakkukaffet, sen verran ihanasti ne jaksaa tsempata meitä! Ootte aika ihanoita kaikki ja tärkeitä meille!

Manta oli tänään päivähoidossa Paula-tädin luona, hoitoapuna olivat aussi Santra ja lk saksanseisoja Paris. Hienosti oli päivä mennyt, ei ollut tarvinnu ees irvistellä, vaikka Santralla ja Parisilla on SE aika vuodesta ja niillä voi olla vähän känkkä. Äiskä tuossa mietti, että on se kyllä niin ihana, kun meidät voi viedä hoitoon tarpeen vaatiessa, niitäkin tilanteita  voi tulla joskus. Me kun ollaan semmosia, että tullaan kaikkien kans juttuun, ihmisten ja koirien. Paitsi minä en tykkää vieraista, Manta pusuttelee joskus niitäki.
Niin että suuret kiitokset Paulalle tuon pikkusiskon hoidosta,  meillä oli niin kivaa olla reissussa kun tiiettiin että Manta on hyvissä käsissä. On se tuo meiän äiskä kuiteski sen verran höperö, että ikävä sillä Mantaa oli, vaikka kyse oli vaan yhestä päivästä...Mutta se rakastaa meitä aika paljon. Ja oli mullaki ikävä, kun Kaija toi meidät kotiin kiersin vingunnan kans koko huushollin ympäri ja etin Mantaa. Onneksi me haettiin se heti kotiin ja kunhan iskä tulee lapin reissulta, se saa taas ihastella uusia hienoja uria parketissa.

Me muutes tykätään  lukea tuota chic choix-blogia, koskapa se mies siellä kirjottaa joskus aika viisaita juttuja. Kerran siellä oli kirjotus oksitosiini-hormoonista ja äiskä oli aika tohkeissaan siitä. Meillä kun on tapana ottaa joka ikinen päivä hellähetki, me vaan ollaan iha likikkäin, hipsutellaan ja rapsutellaan ja nautitaan. Äiskä aina huutaa että "koirat, hellä hetki" ja me tullaan täysiä ja mennään sohvalle äiskän viekkuun. Ja sitte me vaan ollaan. Se on kuulemma tosi hyödyllistä koirille, tosin äiskä epäilee että meillä voi olla oksitosiinimyrkytys, mutta kun se ei tiiä oireita niin se ei voi olla varma.

Reilu vuosi sitten tuo lähentely meinasi pikkusen ahistaa...

...mutta nykyään ollaan näin onnellisesti yhessä!

Hakureeneissä

Mutta nyt meiän pitäis varmaan kohta alkaa nukkumaan, kun ollaan kuiteski herätty aamulla tai siis yöllä klo 2.30. "Tämä on ihan hullun hommaa" tuumasi äiskä kun lähti lenkittämään meitä kolmen aikoihin mutta omapahan on vikasa, minä en ihteäni sinne kokeeseen ilmottanu!